Chililatteee!

Loman viimeinen aamu alkoi aivan liian aikaisin – kuten tähän asti lähes jokainen aamu. Tämä on jännä, miten aikaero vaikuttaa meihin aikuisiin. Kotona minä olen aina se, joka nukkuu pisimpään ja menee yleensä heti tytön nukahtamisen jälkeen itsekin nukkumaan. Paz taas kukkuu hereillä ja herää yön aikana joka ainoaan liikahdukseen mitä teen. Hän myös yleensä arjessa herää ensimmäisenä, keittelee kaffet ja vasta sen jälkeen tulee herättelemään mua. Lomalla taas minä herään säädyttömän aikaisin ja Paz saattaa kuorsata edelleen sydämen täydeltä kun käytän puolen metrin päässä 200dB:n vedenkeitintä. Loma tekee ihmeitä.

Aamu oli ihan paska. Mulla oli kurkku kipeänä, silmätulehdus, nenä tukossa, korviin sattuu ja lihakset on murjotun oloiset. Nuo on vielä pieniä virheitä siihen, että näitä yskänpuuskia ei pysty hillitsemään mitenkään. Nappulalle Uudesta Seelannista ostettu rooibos-johdannainen yskänlääke on imetty viimeistä tippaa myöten ja ibumaxit alkaa olemaan hälyttävän vähänä. Nenäsumutetta onneksi vielä on, mutta ei sekään riitä ainoana lääkkeenä.

Mutta loma on aina lomaa. Aamupalan jälkeen läksimme pakkaamaan tavarat kasaan. Hotellihuoneessa ollut taskulamppu(?) jätettiin paikoilleen. Tuolla ilmeisesti on aika usein sähkökatkoja. Minun rinkka on noussut näillä reissuilla arvoon arvaamattomaan. Se on pelastanut meidät monesta harmista, kun minä voin ladata sen ääriään myöten täyteen, napata selkään ja lähteä lykkimään pyörätuolia kaksin käsin. Vaikka tuo ei ole mitenkään suurimmasta päästä, Haglöfs 65-litranen, mutta kyllä siihen yllättävän paljon saa vaatetta uppoamaan. Nyt se tais painaa liki 20kg kun se oli täynnä vaatetavaraa ja kenkiä. Mutta ei se paino tunnu pahalta, kun sen höskän saa säädettyä omien mittojen mukaan ja painon mahdollisimman lähelle selkää. 

Paluulennon oli määrä lähteä vasta viiden aikoihin illalla, joten meillä oli aikaa tehdä vielä vaikka ja mitä. Koska olimme olleet kertakaikkisen huonoja Australian kansantalouden tukemisessa, eli ostelemisessa, päätimme ajaa lentokentän lähistöllä olevaan DFO ostariin (Direct Factory Outlet) josko sieltä löytyisi vielä jotain pakko-tuoda-tuo-kotiin-tavaraa. Ei löytynyt, löytyi vessat. Ja kun tarpeeksi pitkään kierreltiin löytyi myös lounas. Kaikki alkoi olla rähjääntyneitä ja ryytyneitä reissaamiseen, eikä mun kurjaakin kurjempi olo ainakaan helpottanut tilannetta yhtään. Skechersin kaupasta haettiin muutamat kengät, koska hiihtelin kopiocrockseissani ja alkoi ihan himpun verran hävettämään ne (kiitos eilisen sateen ja yhden ainoan mukana kulkevan kävelykenkäparin) ja tyttö tarvii kesäksi uudet bling bling -lenkkarit. Onkohan Skechersit huomisen crocksit? Tavoite kuitenkin saavutettiin, koska Australian dollareita oli kukkarossa enää kymmenkunta, eli juuri sopivasti siihen että kotiin jää muutama kolikko matkamuistoksi. Näillä on muuten hassut setelit ja kolikot. Mitä isompi raha on arvoltaan, sitä pienempi se on kooltaan. Setelit taas on sellaisia rypistymättömiä, lähes kuin muovisia. Sitä se teettää pää alaspäin eläminen.

Kenkäkaupan ja syömisen jälkeen oli aivan sama lähteä ajamaan kentälle. Liikenne tällä perällä on aika kaoottista, autoja on paljon ja kaistat kapeita. Vasemmanpuoleinen liikenne tuo mausteensa ajamiseen. Ja ne perhanan tietyöt, niitä on kaikkialla sotkemassa ja aiheuttamassa ruuhkia. Poliiseja näkyy tien päällä paljon ja ajoimme ainakin kerran ihan vanhanaikaiseen tutkaan, onneksi sallittua nopeutta. Pääsimme kohtuudella vuokra-autojen palautushalliin ja siitä oli vain lyhyt hissimatka lähtöselvitykseen. Tietysti nämä puunhalaaja-piipertäjät ovat kieltäneet kaiken tupakoinnin lentokentällä ja saimme tampata tuhmurinurkalle pitkän matkan ennen kuin pääsimme tupruttelemaan Australian viimeiset tupakat.

 

Lähtöselvitys sujui ihan totutun kaavan mukaan. Tytön pyörätuoli olisi annettu meille mukaan lähtöportille asti, mutta koska meillä oli vain reilun puolentoista tunnin vaihtoaika Singaporessa, laitettiin se ruumaan. Sillä tavalla olisi kuitenkin vähän suurempi mahdollisuus saada se ehtimään seuraavaan koneeseen mukaan. Virkailijalla oli hieman ongelmia saada rullis mahtumaan meidän matkatavaroihin ja merkintä siitä, että me emme tarvitse avustajaa kentällä, vaan tarvittaessa kannamme itse kupeiden hedelmän jos hän heittäytyy hankalaksi.

Melbournen kentällä kävin ostamassa yhden kioskin tyhjäksi strepsilseistä ja kurkkupastilleista, mutta eihän nekään auta näihin hemmetin yskänpuuskiin. Mun piti pysähtyä aina muutaman askeleen välein tyhjentämään keuhkoja ja tiesin jo nyt, että kotimatkasta tulee pitkä. Ajateltiin säästää tuliaisröökien ostaminen Singaporen kentälle, meillä oli kuitenkin aikataulun mukaan vajaat pari tuntia aikaa ja Melbournen koneen pitäisi lähteä samasta terminaalista kuin Helsingin koneen. Ehdittäis siinä shoppailla vähän tuliaisia ja pakollisia ennen pitkää lentoa. Onneksi nenäliinoja kuitenkin oli tarpeeksi, kokonainen laatikollinen kleenexeja – tosinainen pakkaa käsimatkatavaroihin vain olennaisia asioita ;)

Melbourne-Singapore lento oli meidän ”lyhyt” lento, vain reilut seitsemän tuntia. Kone oli aivan hemmetin kylmä ja olin hypotermian partaalla suurimman osan lennosta. Vasta kun laskeuduimme, tuntia aiemmin otettu ibumax alkoi puremaan ja hiki lentämään. Singaporen lennot varmasti tuli ja lähti samasta terminaalista, mutta se oli parin kilometrin mittainen ja Mel-Sin lento oli laskeutunut vähän myöhässä. Me paineltiin kuin aropirut vessan kautta vuoron perään tupakkapaikalle ja portille. Koneeseen mennessä, siinä putkessa oli lämpökamera mittaamassa matkustajien lämpöä, mutta: a) joko se ei ollut päällä tai b) minä en aiheuttanut hälytystä koska pääsimme finnairin kyytiin. Menomatkalla nappulan lämpö mitattiin Hong Kongin kentällä ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa, hulluja nuo Kiinalaiset. Aikataulu oli tiukka ensimmäisen koneen myöhästymisen takia ja ne tuliaiset jäivät sitten ostamatta Singaporesta, no saahan röökiä kotoakin.

Finnairin kone oli myös jääkylmä. Onneksi elämäni valo oli varannut meille comfort-paikat, joten meillä oli vähän enemmän tilaa kuin turistiluokassa. Vedin heti firman sukat noiden aina yhtä ihanien lentosukkien päälle, laitoin kuulokkeet korville ja aloin kuuntelemaan äänikirjaa, yskimään ja niistämään. Tämä oli meidän rautaperselento – 12 tuntia ja 30 minuuttia. Ja pitkältä se tuntuikin, aivan uskomattoman pitkältä. Vuoron perään hikoilin ja palelin, yskin kipeää kurkkua entistä kipeämmäksi ja kirosin sitä päivää kun sain tämän pöpön. Välistä ajelehdin horteeseen, mutta suurimman osan ajasta kuuntelin Ilkka Remeksen ylösnousemus-kirjaa. Nuo äänikirjat on kyllä mahtava keksintö, niitä kuunnellessa voi puuhailla vaikka ja mitä, adhd-tyypeille juuri sopivaa hommaa. Paz-rievulla oli viihdekeskus jumissa. Yritin kyllä tarjota hänelle paikkaani, jossa se näyttö toimi, mutta hänkin alkoi kuuntelemaan omaa kirjaa. Tyttö nukkui onneksi pitkän yön koneessa, hyvähän se on olla noin pieni. Ja suloinen – nukkuessaan.

Koneet eivät jää taivaalle, joten parin vuoden kuluttua mekin laskeuduttiin aamuiseen Helsinkiin. Ensimmäisenä soitettiin mummokerhoon ja tilattiin meille noutaja Oulun kentälle muutaman tunnin kuluttua. Sitten hörpättiin aamukaffet ja linkattiin vielä viimeiseen koneeseen. Kleenexit loppuivat, mutta repun pohjalla oli muutama vähän käytetty, strepsilsit olivat polttaneet kielen ja kitalaen, ibumaxeja oli tasan yksi ja nenäsumutetta oli jäljellä ehkä yksi suihkaus. Mutta päästiin Ouluun ja ukkitaksiin. Kotona mittasin kuumeen, 38,5 – se selitti miksi lentokoneiden lämpötila tuntui vaihtelevan tunneittain. Se olinkin minä, kun kuumeilin ja ibuprofeiinin toimiessa hikoilin. Mutta nyt on lennetty 27 tuntia kuumeessa enkä suosittele ketään kokeilemaan.

Jälkeenpäin olen äärettömän kiitollinen, että kotiin paluu osui juuri tuohon päivään. Seuraavana päivänä ei Finskin koneeseen pääse kuumeisena, koska kaikki pelkää sitä kiinalaista kalavirusta. Tietysti ihan vähän pelottaa, mutta tuskin tämä sitä on. Nappula pääsi siirtämään kelloaan heti kotiin palattua, hän jaksoi hyvien lentounien jälkeen valvoa lähes koko päivän ja jo seuraavana aamuna pieni innokas tyttö lähti ekaluokalle takaisin. 

Australiaa ja Uutta Seelantia on nyt nähty. Ne oli aika jänniä, ja olisi ollut kiva tutkia paikkoja vielä paljon lisää. Parhaita juttuja oli Sydneyn Ovolo Woolloomooloo hotelli, se oli todella hyvä ja mukava. Tienviitat oli hassuja – Diddah Diddah road – ja maisemat makeita. Näiden englannista ei tahdo saada selvää, long black coffee lausutaan laaangg blaaak caffeee. Matka sinne ja takaisin on pirun pitkä mutta toistaiseksi taviksille mahdollinen. Pyörätuolin kanssa pääsi lähes joka paikkaan, vaikka kaupungit on vanhoja ja rakennettu ennen kuin esteettömyydestä tuli pakko. Tienvarsilla oli paljon levähdysalueita, mutta sellaiset jenkkien rest areat oli harvassa. Rahaa meni, pankkikortilla pystyi maksamaan kaikkialla ja lähimaksun ylärajaa ei ole. Käteisen käyttö on hankalaa, koska ollaan aivan liikaa totuttu euroihin.

Sydneyn ja Melbournen ohella olisi ollut kiva koluta noita pikkukaupunkeja, niistä yleensä jää parhaat muistot. Mutta nyt aikataulu oli tiukka. Ehkä joskus vielä pitää päästä tuolle kulmalle maailmaa. Uudesta Seelannista ei jäänyt samanlaista poltetta kuin Australiasta, mutta se on liene kiinni omasta päästä, koska nappula sairasti Uuden Seelannin puolella ja energia meni siihen, että pelkäsin koko ajan meidän kärähtävän yrjötaudista. Tämä homma on paketissa. Meillä asuvan nuoren naisen sanoin See you later – tai kuten nappula sen lausuu: chililatteeee! 

Jos odotettais vielä tunti tai pari

Voi saakeli.

Helpoin tapa vetää kaikkien huomio itseensä hotellin aamupalalla on huutoitkukohtaus. Facebook muistutteli, että tänään on nappulan sydänsynttärit. Viimesimmästä leikkauksesta on kulunut viisi vuotta. Meillä juhlitaan sydänsynttäreitä kolme kertaa vuodessa ja kerran vuodessa nappulan kokosynttäreitä – elämä on yhtä juhlaa. On Lastenklinikan kirurgi Puntilan käsien tarkkuudesta kiinni, että yksikään näistä päivistä ei ole meille se maailman surullisin. Tänään kuiten vietettiin iloisen ja elävän nappulan päivää.

Holiday Inn express -majoituksessa aamupala kuuluu hintaan, ainakin heidän omien sivujen ja sovellusten kautta varattaessa. Vaikka näillä ei ole värimuroja, löydettiin sen verran tytölle kelpaavaa syötävää, että hän sai kupunsa ravittua ja me tietty kans. Minulla lykkää ihan kunnolla flunssaa päälle pitkän kaavan mukaan, nenä vuotaa, kurkussa on kaktus, keuhkot yrittää yläkautta pihalle ja kirsikkana kakun päällä silmätulehdus. Olo ei ole mikään hehkeä, mutta onneksi mukana on buranaa ja nenäsuihketta. Jos muistn oikein, niin kempparikassin pohjalla voi olla vielä yksi cetriritsiini – allergialääke, jolla saan avattua ainakin hetkeksi hengitystiet jos yskänpuuskat käy liian hankaliksi.

Mutta pieni flunssa ei estä naatiskelemasta Melbournesta. Aamupalan jälkeen lähdimme joen toiselle puolelle vaanimaan turistibussia. Täällä todellakin on alkaneet tenniskarkelot ja porukkaa on joka paikassa. Nyt olisi ollut varmaankin elämän tilaisuus käydä katsomassa edes yksi ottelu, jos se kiinnostaisi yhtään. Painotus sanalle ”jos”. Keskustan liikennejärjestelyt ovat vähän muuttuneet ja turistibussien pysäkki siinä samassa. Mutta kun löysimme oikean paikan ja olimme siellä kaksi minuuttia liian myöhään ehtiäksemme kierrokselle (onnikka oli pysäkillä vielä kun sukelsimme remontin takia rakennettuun tunneliin jalankulkijoille ja yritimme löytää suojatien). Seuraava bussi oli tulossa neljänkymmenen minuutin kuluttua. Täällä kiertää kaksi linjaa, punainen keskustan linja ja musta etelän linja. Me yritettiin tähdätä siihen punaiselle linjalle, jotta saataisiin edes vieno käsitys siitä, miten tämän kylän ydin rakentuu. Seuraavaa bussia odotellessa haettiin kaffet ja katseltiin tennisturistien pyörimistä. Jossain vaiheessa hop on hop off -firman lipunmyyjä tuli pysäkille kans ja ostin liput koko sakille. Sen jälkeen odoteltiin. Ja odoteltiin. Lipunmyyjä tiedotti että punainen bussi on hajonnut matkan varrelle (mikä onni, ettei sittenkään ehditty sen kyytiin!) ja korvaava auto tulisi noin tunnin päästä. Ihan pöhkön harvoin noita busseja kulkee, musta linja kerran tunnissa ja punainen 40 minuutin välein. Seuraava pysäkille kurvannut auto oli mustan linjan onnikka. Me hypättiin siihen ja käytiin parin tunnin kierros sen kyydissä palelemassa.

Hotellin viereisen taidekeskuksen kohdalla hypättiin pois ja napattiin pikaiset lounaat ostarista. Sitten hotellille latautumaan ja lisäämään vaatetta. Tänään oli vain parikymmentä astetta lämpöä, mutta navakka tuuli sai ilman tuntumaan paljon viileämmältä. Kun puhelin ja muu perhe oli ladattu, auton nokka kohti puolen tunnin ajomatkan päässä olevaa Werribee open range zoo:ta. Me tiesimme kyllä, että ollaan vähän viime tipassa liikkeellä, mutta sinne piti päästä. Ehkä olisi kannattanut tutustua paikan arvioihin hieman tarkemmin ennen menemistä. Puisto oli tilava sekä eläinten että asiakkaiden puolelta, missään ei ollut ruuhkia. Yhtään elävää eläintä emme nähneet ennen kuin hyppäsimme puistossa kiertävän ”autojunan” kyytiin. Tai saattoi siellä olla muutama lintu, mutta ne kuljeskelivat aitausten ulkopuolella.

Autojunan kyydistä näkyi antilooppeja, kameleita ja lisää antilooppeja. Ja sitten alkoi satamaan. Siellä, missä me istuttiin ei ollut ikkunoita laisinkaan, joten sade tuli vaakasuoraan päin. Hiphurraa vaan. Onneksi kierros ei kestänyt kauaa, koska minulla alkoi olemaan kiintiö aika täynnä ja hermot sen verran tiukalla, että räjähdys olisi voinut tulla hetkenä minä hyvänsä. Juoksujalkaa takaisin parkkipaikalle ja omalle autolle (siinä on ikkunat ja lämmityslaite) ja kiivaan & kallellaan takaisin hotellin suojiin.

Kovin pitkään emme malttaneet hotellilla olla, kun nälkä alkoi taas kaivertamaan. Paz yritti saada minun hermoja kestämään ostarin yläkerran ravintolaan jo eilen, mutta silloin emme päässeet niin pitkälle. Nyt oli toinen ääni kellossa ja kävimme syömässä La Camera – nimisessä italialaisessa koko reissun parhaat ruoat! Olihan se jo aikakin.

Illan myötä sade vain yltyi, joten iltakävely Melbournen keskustassa typistyi katokselta katokselle juoksemiseksi. Meillä on mukana tasan yksi sateenvarjo ja se oli nappulan käsissä. Onneksi huone on sen verran lämmin, että kengät ja housut varmasti ehtivät kuivamaan yön aikana. Ja jos koko päivän teemana on ollut odottaminen, niin odotetaan sitten myös vaatteiden kuivamista.

Huomisen ohjelmaa ei ole vielä lyöty lukkoon. Meillä on koko pitkä päivä aikaa punoa juoniamme ja yrittää ehtiä mahdollisimman moneen paikkaan yhtä aikaa.

Toinen ajopäivä

Alburyssa olisi helposti saanut aikaa kulumaan enemmän kuin yhden yönseudun. Illalla parvekkeella istuessa (lue: salatupakoimassa) yli 30 asteen lämmössä ja ilmalämpöpumpun lauhduttimen vielä pari astetta lämpimämmässä ilmavirrassa kuunneltiin yön ääniä. Lintuja, jotka kuulostivat ihan lampailta. Harakan näköisiltä lintuja, jotka lauloivat kauniisti ja lokkia muistuttavia tinttejä, joilla oli pitkä koukku nokka. Päivä päivältä harmittaa enemmän se, etten tunne täällä mitään lajia. Paitsi koalan ja kengurun – molemmista on jo varoitettu tienvarsimerkeillä mutta luonnossa niitä ei ole näkynyt.

Olihan se idyllinen kaupunki. Taloissa oli ihanat, koko talon ympäri kiertävät terassit ja niissä pitsikoristeita. Me olimme ilmeisesti uskonnollisessa osassa kaupunkia, koska joka korttelissa oli kirkko tai perhetyökeskus tai veteraanien kohtaamispaikka. Jos sama meno jatkuu ympäri kaupungin, niin tuolla täytyy asua todella, todella paljon avuntarvitsijoita tai paljon auttavaisia ihmisiä. Näimme myös sympaattisen, pienen paloaseman. Paikallinen palokunta näyttää – ainakin laitoksen koon perusteella – muodostuvan kahdesta ikämiesveljeksestä. Yritin aamulla kuvata sitä kännykällä, mutta meitä seurasi joku auto niin hanakasti, etten viitsinyt kaivaa kunnon kameraa esiin.

Koska aamupala koostui suklaamuffinista ja kahvista, lähdimme ajamaan aikaisin. Yhdeksän aikaan koko sakki oli autossa ja puhtaat vaatteet päällään. Kolme täyttä koneellista pyykkiä ja me ollaan taas aivan täydessä kuosissa. Valitettavasti vain loma ehtii loppua ennen kuin saadaan nuo kaikki sotkettua uudestaan. Blääh. Alburyyn kyllä voisi mennä uudestaan, sen verran kaunis kaupunki se oli. Ja siellä olisi ollut Target -myymälä, asia jota Paz kaipaa jenkeistä. Hotellihuoneessa oli sellainen insinöörin suunnittelukukkanen, että paremmasta ei väliä. Vedenkeitin-leivänpaahdin -yhdistelmä. Eipä olisi (kenelläkään täysjärkisellä) ikinä tullut mieleen yhdistää niitä kahta laitetta.

Heti Albublaablaan jälkeen etelään valuessa ilmassa alkoi näkymään savua ja autoon tunki eucalyptuksen tuoksu. Jossain lähistöllä paloi (myöhemmin tarkistin, että paloalueet olivat noin 50km:n päässä idässä olevassa luonnonpuistossa). Hetkeksi aikaa ilma kirkastui ennen kuin alkoi taas savustumaan. Nyt, kun tätä luontoa ja metsänpohjaa näkee ihan läheltä, niin noiden palojen leviäminen ei ihmetytä yhtään. Kaikkialla on rutikuivaa ja nämä puut pudottavat kaarnansa siihen puun juurelle kuivamaan. Ei ihme, että teiden varsilla varoitellaan heittämästä tupakan natsaa ulos auton ikkunasta ja joka puolella on varoituksia paloista.

Yhdistetty aamupala & lounas syötiin Euronin palvelualueella. Siellä oli samaan aikaan maantiepoliisien kokoontuminen ja tuntuihan turvalliselta jonottaa mäkkärille kun joka puolella oli virkapukuja. Samaisessa paikassa ostin tupakka-askin 44 dollaria 25röökin askista. Ihanan kallistsa. Jos alkuperäinen suunnitelma olisi pitänyt, niin tähän mennessä meidän olisi pitänyt olla savuttomia. No – tuli pari muuttujaa. Kahvilan pöydässä, kun odotimme tyttösen kanssa isäänsä vessasta, yksi rouva änkesi ihastelemaan nappulaa. Hän kertoi menettäneensä oman d-poikansa kun tämä oli 17v. Tyttö sai lämpimän halauksen ja toivotuksen mukavasta loman jatkosta.

Loppumatka meni vauhdilla. Yhden pysähdyksen taktiikalla meidän pysähdys osui vähän ennen Malbournea olleeseen Vietnamin sodan muistomerkillä – ensin tosin eksyttiin jonkun vanhainkodin pihalle. Muistomerkkinä oli vanha helikopteri ja panssarivaunu, eli samaa tasoa kuin Revonlahden Nesteellä. Me istuttiin tytön kanssa autossa kun isä kävi kuvaamassa yli 30 asteen helteessä niitä värkkejä.

Ihan kypsinä Melbourneen. Tämähän on iso kaupunki. Aivan hemmetin iso. Ja porukkaa on laidasta laitaan. Kohtalo on laittanut meidät moneen liemeen, ollaan oltu Lontoossa silloin kun miljoona ihmistä osoitti mieltään Brexitistä. Reykjavikissa paikallisen kulttuurin päivänä (ja samana päivänä siellä marssittiin myös pride). Paljon ei porukka eronnut islantilaisista pride-marssijoista tänään täällä, kun kylillä on jotkut kesäjuhlat. Meno oli kuin kotipuolessa, kun miehet minihameissa juoksivat pitkin poikin katuja. Mikäpä siinä, me ei olla tuomitsemassa ketään, meillä ei ole näes varaa tai tarvetta toisten elintapojen arvosteluun, Jokainen tulkoon hurskaaksi uskossaan.

Nälkä – tuo reissuväen ikuinen seuralainen ilmoitti olemassaolostaan ja siitä saatiin aikaan pikkuriikkinen kriisi. Kävimme kokeilemassa, olisiko meitä lähinnä oleva ravintola auki (the Deck restaurant, viereisen pilvenpiirtäjän yläkerroksissa.) Lähelle me päästiin pulittamalla pääsyliput näköalatorniin Eureka Skydeckiin – noin 300 metrin korkeudelle mutta ravintola on sunnuntaisin kiinni. No, tulipahan taas käytyä korkealla – asia jota minä en järin arvosta tämän järjettömän korkeanpaikankammoni kanssa. Mutta edelleen Burj Khalifan tornissa 585 metrin korkeudessa käyminen oli syvemmältä ahterista.

Sen jälkeen mikä tahansa kelpasi. Paitsi ettei kuitenkaan viereisen ostoskeskuksen food court muovilautasineen ja pahvisine colakuppeineen. Ehei. Me mentiin southern comfort -ravintolaan silmissä eteläisen USA:n lohturuoka, Näiden etelä on näemmä muualla kuin USA:ssa, tai sitten ruokakulttuuri on kokenut mullistuksen parin vuoden aikana. Tytölle alkupalaksi maissia (ei kelvannut, parmesan pilasi koko ruoan) ja nuudeleita (ei kelvannut, liikaa chiliä – jota ei ruoassa ollut, mutta kun ruokarasisti saa jotain päähänsä hän kyllä pitää sen linjan). Meille aikuisille popcorn-kanaa ja wagyu-lihaa, pääruoaksi naudanribsejä ja lammasta. Molemmilla tais jäädä jotain syömättä ennen kuin haimme viereisen ostoskeskuksen food courtista pastaa kotipakettiin ja palasimme hotellille illalliselle ja soittamaan mummolle whatsapp-puhelun.

Holiday Inn express on ihan normaali ketjuhotelli. Olen jossain vaiheessa päässyt kipuamaan tässä ihg:n systeemissä kulta-asiakkaaksi ja meitä lällätään ihan kaksin käsin näissä paikoissa. Huone on ihan ok kokoinen perushotellihuoneeksi, kaksi queen size -sänkyä ja lasiseinäinen suihkukoppi. Taistelimme aluksi aika tanakasti ilmastoinnin kanssa, mutta onneksi saimme sen ehtoon ratoksi toimimaan ja lämmön laskemaan alle ulkolämpötilan. Tälle illalle luvattu ukkosmyrsky ei osunut ainakaan tälle kulmalle kaupunkia ja hyvä niin. Huomenna odottaa uusi päivä ja uudet kujeet, mutta sitä ennen painan pääni ainakin pariksi tunniksi näihin pieluksiin ja nautin 130-senttisen nappulan vieressä lepäämisestä. Vielä hetken ajan saamme leikkiä normaaliperhettä, joka tekee juttuja yhdessä. 

Liikettä läskit, liikettä

Mistähän rikoksesta voisi saada yhdentoista päivän linnatuomion? Mulla olisi nyt optio tehdä joku sellainen, koska olen istunut sen jo etukäteen. Oli aivan ihana herätä kolmen ja neljän välillä ja ajatella, että seuraavana yönä ollaan jo ihan muualla. Illalla vielä romautti ihan kunnon sadekuuroja ja se aiheutti sen, että vitoskannelle pulppusi vettä lattian viemäreistä. Tosin ulkopuolella vain – eli paatti ei täyttynyt vitoskannen alapuolelta kokonaan vedellä, mutta oli se källin näköistä ja aiheutti hieman kohinaa tupakkapaikalla olleiden keskuudessa.

Tyttö nukahti jo hyvissä ajoin ja meillä oli isänsä kanssa tarkoitus viimeisen illan kunniaksi korkata matkatoimiston hyttiin toimittama kuohuviinipullo. Pullo oli coolerissa jäiden keskellä ja kapeajalkaiset lasit odottamassa (kiitos We love cruises Finland) mutta uni voitti ennen pullon poksauttamista. Laitettiin aamulla vähin äänin pullo reppuun ja yritetään tänään juhlistaa vapaudu vankilasta -kortin toimimista jossain tienvarsimotellissa Alburyssa. 

Kuuden aikaan aamulla hiippailin taas vitoskerrokseen katsomaan, onko se kokonaan veden vallassa vai avataanko kahvipiste. Americanon ja capuccinon kanssa takaisin ysikerrokseen herättelemään perhettä ja pakkaamaan viimeisiä tavaroita. Ennen kahdeksaa aamupalalle ja sen jälkeen odottamaan omaa poistumisnumerovuoroa. Tosin meidät ohjattiin ainakin puoli tuntia etuajassa poistuvien jonoon, koska pyörätuoli. Edellisenä iltana täytetyt maahantulokortit oikeuttivat meidät punaiselle linjalle esittämään tullivirkailijalle kunnanjohtajan tuliaiset (niistä vähän myöhemmin, jahka olemme saaneet todistusaineistoa). Ihan turhaan piilotettiin hyttiin 9584 kaapin päällä puolenkymmentä tupakka-askia, koska tulli oli ihan läpihuutojuttu.

Me päästiin ulos! Ihana, vankka maankamara jalkojen alla ja ei pelkoa kärähtää väärässä paikassa tupakoinnista tai lapsen oksentamisesta. Ihana vapaus! Ei muuten jätetty huoneattendantille tippiä, koska se juorukello käräytti meidät kaikesta. Pah.

Satamasta autovuokraamoon oli vajaan kolmen kilometrin matka. Koska olimme aivan liian aikaisin maissa ja epätoivoisia pääsemään mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas laivasta (terminaalin taksitolpalle olisi pitänyt palata takaisin terminaalirakennukseen ja nousta sen toiseen kerrokseen ja me oltiin jo pihalla) lähdettiin kävelemään. Me ollaan lihavia, ihan rehellisesti hyvällä ruoalla itsemme paksuun kuntoon saattaneita pylleröitä. Mutta niin vaan me hoidettiin pyörätuolissa istuva tyttö, 60kg matkalaukkuja (kaksi rullalla olevaa laukkua ja rinkka mun selässä) sekä kaksi repullista ja kaksi pirkka-kassillista tavaraa kolmen kilometrin päähän Hertzin konttorille. Toden näköisesti me näytettiin aivan kodittomalta hippiperheeltä, kun puuskutimme ylämäkeen hikisinä, punaisina ja haisevina. Nappula – kunnon kerjäläisen tavoin – vilkutteli autoille jotka jäivät odottamaan meidän suojatien ylittämistä.

Auto onneksi saatiin helpolla ja se on vallan kopsakka peli. Hyundai SantaFe – seitsemänpaikkainen katumaasturi johon meidän kolmen hengen perhe ja tavarat mahtuu helposti. Kodittomat saivat auton alleen ja status kohosi heti. Sydneystä poistuminen autolla ei ihan mennyt kerralla nappiin, vaan jouduttiin muutamaan kertaan hakemaan vauhtia sivuteiltä. Kaupungin alla menee kohtalaisen kattava tunneliverkosto, jota pitkin pääsee aika kivuttomasti pakenemaan, jos vain tietää mistä kohdasta painua sinne tunneliin. Ja tietysti tämä vasemmanpuoleinen liikenne vaatii taas totuttelemista. Paz yritti heti vuokraamon hallissa ängetä väärälle puolelle istumaan.

Moottoritie oli aika täynnä Canberran risteykseen asti, mutta sen jälkeen tiellä alkoi olemaan tilaa. Nopeusrajoitus on 110km/h ja tie M31 on nelikaistainen. Maisema on erilaista kuin missään muualla. Kuivaa ja kumpuilevaa. Tämä on vähän kuin USA:n preerioiden ja Islannin risteytys. Minun biologian tuntemukseni on sen verran rajallista, että en tunnista ainoatakaan kasvia tai puuta. Lehtipuissa ei ole järkeään kuorta, sen syy pitää ottaa selville jahka pääsen wifi-verkkoon. Teiden varsilla on surullisen palon auton alle jääneitä kenguruita ja vompatteja. Siellä täällä on mustuneita alueita, mutta yhtään tuoretta paloaluetta ei ole näkynyt. Vielä toistaiseksi teiden varsilla on ollut vuosi-pari sitten palaneita alueita, joissa jo maanrajassa ja puiden latvustoissa vihertää. Mutta nyt kun näkee tämän alueen kuivuuden ja maaston muodot, ymmärtää miksi palojen hallitseminen on käytännössä mahdotonta.

Laitumilla laiduntaa mustia (onkohan nekin palaneet) lehmiä ja valkoisia lampaita. Takapenkkiläinen pelaa ipadillaan nyt, kun vatsa täytettiin juuri kultaisilla kaarilla (mc donalds). Ulkona lämpötila on 34 astetta, edessä on vielä reilut sata kilometriä – nelisensataa kilometriä on taltutettu – ja levähdysalueita on riittäävän tiuhaan. Tien varrella on yllättävän usein poliiseja tutkaamassa, ilmeisesti lauantai on paikallisten kaahauspäivä ;) Parasta kaikessa on lomatunnelmaan pääseminen. Vaikka minulla yrittää pientä flunssanpoikasta, niin me saamme itse valita liikkeen määrän ja suunnan.

Pääsimme jo ihmisten aikoihin Alburyn kaupunkiin ja Quest -hotelliin. Ihana, aina kaikessa oikeassa oleva aivomieheni oli osannut varata hotellihuoneen, jossa meitä odotti pesutorni (tähän paljon sydämiä) ja nyt myllyt jauhaa & meidän hajuhaitat vähenee. Nappula saa puhtaat vaatteet aamulla ylle ja vielä, kun hän tässä illan kähmässä kävi kylvyssäkin, on ödöörit kuosissa. Tämä kaupunki on sangen valloittavan oloinen. Asukkaita on 50.000 (luntattu Wikipediasta) ja talot ovat idyllisiä. Käytiin pikaisella iltakävelyllä tuossa viereisessä ostarissa ruokakaupassa – tänään ei ole niin paljoa energiaa että lähdettäis ulos syömään. Lämpöä on 31 astetta vielä seitsemän aikaan illalla, mutta onneksi ilmastointi toimii.

Matkan varrella nämä paikannimet saivat aikaan naurunpyrskähdyksiä. Samasta exitistä olisi päässyt ajamaan sekä Wagga Waggaan että Tumbarumbaan – lisäksi ylitettiin Yarra Yarran sola. Hassuja nuo australialaiset.