Liikettä läskit, liikettä

Mistähän rikoksesta voisi saada yhdentoista päivän linnatuomion? Mulla olisi nyt optio tehdä joku sellainen, koska olen istunut sen jo etukäteen. Oli aivan ihana herätä kolmen ja neljän välillä ja ajatella, että seuraavana yönä ollaan jo ihan muualla. Illalla vielä romautti ihan kunnon sadekuuroja ja se aiheutti sen, että vitoskannelle pulppusi vettä lattian viemäreistä. Tosin ulkopuolella vain – eli paatti ei täyttynyt vitoskannen alapuolelta kokonaan vedellä, mutta oli se källin näköistä ja aiheutti hieman kohinaa tupakkapaikalla olleiden keskuudessa.

Tyttö nukahti jo hyvissä ajoin ja meillä oli isänsä kanssa tarkoitus viimeisen illan kunniaksi korkata matkatoimiston hyttiin toimittama kuohuviinipullo. Pullo oli coolerissa jäiden keskellä ja kapeajalkaiset lasit odottamassa (kiitos We love cruises Finland) mutta uni voitti ennen pullon poksauttamista. Laitettiin aamulla vähin äänin pullo reppuun ja yritetään tänään juhlistaa vapaudu vankilasta -kortin toimimista jossain tienvarsimotellissa Alburyssa. 

Kuuden aikaan aamulla hiippailin taas vitoskerrokseen katsomaan, onko se kokonaan veden vallassa vai avataanko kahvipiste. Americanon ja capuccinon kanssa takaisin ysikerrokseen herättelemään perhettä ja pakkaamaan viimeisiä tavaroita. Ennen kahdeksaa aamupalalle ja sen jälkeen odottamaan omaa poistumisnumerovuoroa. Tosin meidät ohjattiin ainakin puoli tuntia etuajassa poistuvien jonoon, koska pyörätuoli. Edellisenä iltana täytetyt maahantulokortit oikeuttivat meidät punaiselle linjalle esittämään tullivirkailijalle kunnanjohtajan tuliaiset (niistä vähän myöhemmin, jahka olemme saaneet todistusaineistoa). Ihan turhaan piilotettiin hyttiin 9584 kaapin päällä puolenkymmentä tupakka-askia, koska tulli oli ihan läpihuutojuttu.

Me päästiin ulos! Ihana, vankka maankamara jalkojen alla ja ei pelkoa kärähtää väärässä paikassa tupakoinnista tai lapsen oksentamisesta. Ihana vapaus! Ei muuten jätetty huoneattendantille tippiä, koska se juorukello käräytti meidät kaikesta. Pah.

Satamasta autovuokraamoon oli vajaan kolmen kilometrin matka. Koska olimme aivan liian aikaisin maissa ja epätoivoisia pääsemään mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas laivasta (terminaalin taksitolpalle olisi pitänyt palata takaisin terminaalirakennukseen ja nousta sen toiseen kerrokseen ja me oltiin jo pihalla) lähdettiin kävelemään. Me ollaan lihavia, ihan rehellisesti hyvällä ruoalla itsemme paksuun kuntoon saattaneita pylleröitä. Mutta niin vaan me hoidettiin pyörätuolissa istuva tyttö, 60kg matkalaukkuja (kaksi rullalla olevaa laukkua ja rinkka mun selässä) sekä kaksi repullista ja kaksi pirkka-kassillista tavaraa kolmen kilometrin päähän Hertzin konttorille. Toden näköisesti me näytettiin aivan kodittomalta hippiperheeltä, kun puuskutimme ylämäkeen hikisinä, punaisina ja haisevina. Nappula – kunnon kerjäläisen tavoin – vilkutteli autoille jotka jäivät odottamaan meidän suojatien ylittämistä.

Auto onneksi saatiin helpolla ja se on vallan kopsakka peli. Hyundai SantaFe – seitsemänpaikkainen katumaasturi johon meidän kolmen hengen perhe ja tavarat mahtuu helposti. Kodittomat saivat auton alleen ja status kohosi heti. Sydneystä poistuminen autolla ei ihan mennyt kerralla nappiin, vaan jouduttiin muutamaan kertaan hakemaan vauhtia sivuteiltä. Kaupungin alla menee kohtalaisen kattava tunneliverkosto, jota pitkin pääsee aika kivuttomasti pakenemaan, jos vain tietää mistä kohdasta painua sinne tunneliin. Ja tietysti tämä vasemmanpuoleinen liikenne vaatii taas totuttelemista. Paz yritti heti vuokraamon hallissa ängetä väärälle puolelle istumaan.

Moottoritie oli aika täynnä Canberran risteykseen asti, mutta sen jälkeen tiellä alkoi olemaan tilaa. Nopeusrajoitus on 110km/h ja tie M31 on nelikaistainen. Maisema on erilaista kuin missään muualla. Kuivaa ja kumpuilevaa. Tämä on vähän kuin USA:n preerioiden ja Islannin risteytys. Minun biologian tuntemukseni on sen verran rajallista, että en tunnista ainoatakaan kasvia tai puuta. Lehtipuissa ei ole järkeään kuorta, sen syy pitää ottaa selville jahka pääsen wifi-verkkoon. Teiden varsilla on surullisen palon auton alle jääneitä kenguruita ja vompatteja. Siellä täällä on mustuneita alueita, mutta yhtään tuoretta paloaluetta ei ole näkynyt. Vielä toistaiseksi teiden varsilla on ollut vuosi-pari sitten palaneita alueita, joissa jo maanrajassa ja puiden latvustoissa vihertää. Mutta nyt kun näkee tämän alueen kuivuuden ja maaston muodot, ymmärtää miksi palojen hallitseminen on käytännössä mahdotonta.

Laitumilla laiduntaa mustia (onkohan nekin palaneet) lehmiä ja valkoisia lampaita. Takapenkkiläinen pelaa ipadillaan nyt, kun vatsa täytettiin juuri kultaisilla kaarilla (mc donalds). Ulkona lämpötila on 34 astetta, edessä on vielä reilut sata kilometriä – nelisensataa kilometriä on taltutettu – ja levähdysalueita on riittäävän tiuhaan. Tien varrella on yllättävän usein poliiseja tutkaamassa, ilmeisesti lauantai on paikallisten kaahauspäivä ;) Parasta kaikessa on lomatunnelmaan pääseminen. Vaikka minulla yrittää pientä flunssanpoikasta, niin me saamme itse valita liikkeen määrän ja suunnan.

Pääsimme jo ihmisten aikoihin Alburyn kaupunkiin ja Quest -hotelliin. Ihana, aina kaikessa oikeassa oleva aivomieheni oli osannut varata hotellihuoneen, jossa meitä odotti pesutorni (tähän paljon sydämiä) ja nyt myllyt jauhaa & meidän hajuhaitat vähenee. Nappula saa puhtaat vaatteet aamulla ylle ja vielä, kun hän tässä illan kähmässä kävi kylvyssäkin, on ödöörit kuosissa. Tämä kaupunki on sangen valloittavan oloinen. Asukkaita on 50.000 (luntattu Wikipediasta) ja talot ovat idyllisiä. Käytiin pikaisella iltakävelyllä tuossa viereisessä ostarissa ruokakaupassa – tänään ei ole niin paljoa energiaa että lähdettäis ulos syömään. Lämpöä on 31 astetta vielä seitsemän aikaan illalla, mutta onneksi ilmastointi toimii.

Matkan varrella nämä paikannimet saivat aikaan naurunpyrskähdyksiä. Samasta exitistä olisi päässyt ajamaan sekä Wagga Waggaan että Tumbarumbaan – lisäksi ylitettiin Yarra Yarran sola. Hassuja nuo australialaiset.