Vielä kerran poijjaat - maata näkyvissä

Aamu alkoi taas kahden jälkeen. Nyt ei puolison kehräys herättänyt, vaan ihan itse heräsin ja tiesin heti homman olevan paketissa kun silmät rävähti auki. Onneksi tulee mentyä nukkumaan ajoissa, joten päivät ei mene aivan sumussa – koska nämä unihaasteet eivät välitä, olenko valvonut kymmeneen vai yhteen aamulla, kun herään kahden ja kolmen välissä niin yö on sitten siinä. (Vähän niin kuin nytkin, kello on kaksi aamuyöllä ja minä virkkuna hereillä). Onneksi muut tästä perheestä ovat niin hyviä nukkumaan, etteivät he suuremmin häiriinny, vaikka kikkailen aamulla viisi tuntia hereillä ennen heitä.

Eilen lähdin kuuhailemaan pitkin laivaa kuuden aikoihin. Kävin tarkastamassa aamupalapaikan (suljettu( ja pari kahvilaa (suljettuja myös). Tupakkapaikalle kuitenkin tuli ihmisiä pahvimukit kädessään, eli jostain oli pakko saada mustaa myrkkyä jo ennen virallista aamuapala-aikaa. Se joku oli vitoskerroksen pikkukioski ja oman, ison kahviämpärin kanssa aamu näytti heri kirkkaammalta. Kahvilassa samaan aikaan asiakkaana ollut rouva valitti sitä, kuinka pimeää täällä on aamuisin. Pyysin häntä ystävällisesti muuttamaan Suomeen, jos tämä pimeys (aurinko laskee noin klo 21 ja nousee 6 aikoihin) tuntuu pitkältä.

Laivaa kierrellessä osuin sille kannelle, jonka katossa ovat pelastusveneet. Kahta niitä oltiin irrottamassa henkilökunnan toimesta. Koska kukaan ei juossut ympäri laivaa kirkuen tai muutenkaan ilmassa ollut paniikin tuntua, päättelin että nyt ei ole kyse mistään vakavammasta. Muutaman sadan metrin päässä on parkissa toinen risteilyalus, Noordjotain varustamon, se on lähes saman kokoinen (mutta musta kun tämä paatti on valkoinen). Siellä näytti kans olevan samat hommat henkilökunnalla, joten kait tässä satamassa on hyvä paikka testata turvalaitteiden toimivuutta.

Aamu oli sumuinen. Karttaohjelman mukaan olimme seilanneet lahdenpoukamaan, mutta kaikkialla ympärillä oli vain harmaata. Päivän kirkastuessa myös maiseman ääriviivoja alkoi erottumaan. Maisemat olivat kauniit, ei tästä maasta taida rumaa kohtaa löytääkään. Eilen hytteihin jaetussa ohjelmalehtisessä (cruise compass) oli selitetty tämän päivän pysähdyksestä vain niin, että sieltä on mahdollisuus lähteä eri aktiviteetteihin. Odotin siis kahta mökkiä ja laituria. Aamupalan jälkeen haimme vuoronumerot yhteysalukselle ja läksimme kakkoskannelle odottamaan, koska sieltä lähti pikkupaatti maihin. Ällistys oli melkoinen, kun meidän yhteysalus paljastui laivan omaksi pelastusveneeksi. En ole koskaan ollut innokas merenkävijä, joten voin hyvinkin olla väärässä ja joka risteilyaluksella voi olla pelastusveneiden lisäksi mukana matkassa yhteysalusveneitä, jotka olennaisesti eroavat pelastusveneistä. Mutta liivejä siellä oli ja matkustusolosuhteet vähän karummat kuin itse laivalla, joten minun silmääni se oli pelastusvene-

Reilun kymmenen minuutin puksuttelun jälkeen pääsimme rantaan. Kartta lupaili rannasta noin 25 minuutin kävelymatkaa lähimpään kylään ja olin jo orientoitunut tamppaamiseen. Rannalla meidät yllätykseksi ohjattiin ilmaiseen shuttlebussiin, joka kurvasi suoraan Paihian kylän keskustaan. Kylä tai kaupunki on parin tuhannen asukkaan lomaparatiisi ja he olivat kädet pitkällä vastaanottamassa kahden ristelyaluksen matkustajia. Laivojen pysähtymisen on pakko tarkoittaa lottovoittoa tuollaiselle pienelle yhteisölle. Muutaman tunnin ajan kylässä oli lähemmäs 10 tuhatta ihmistä kuljeskelemassa sinne tänne ja me emme varmasti olleet ainoat, joilla viimeiset Uuden Seelannin dollarit polttelivat taskuissa. Pyörätuolin kanssa kulkiessa kadut vain olivat hieman liian ahtaita ja ylikansoitettuja. Mutta näin hillitön väkimäärä myös tuo varmasti vaurauden ohella myös haasteita kylän asukkaille. Joka puolella on porukkaa ylittämässä katuja vääristä paikoista, kaupoissa valvonta ei voi onnistua mitenkään kun sakkia änkeää sata yhtä aikaa kahdenkymmenen neliön puotiin, roskaa jäi varmasti meidän jäljiltämme aika kasat jne.

Eksyimme juttusille paluubussiin jonottaessa parin rouvan kanssa. He kertoivat, että muutaman yön takaisessa myrskyssä me olimme todella onnekkaita. Siinä naapurialuksessa (joka on nyt muutaman päivän ajan kulkenut samaa reittiä meidän kanssa) oli laseja rikkoontunut ja raajoja katkeillut ihan urakalla. Tämä jenkkien tyyli suojella meitä kaikelta ja ennemmin vähän liian aikaisin sulkea nuo yläkannet käytöstä on näemmä ihan oikea.

Laivalle palattiin turvallisesti aikaisessa vaiheessa päivää, emmekä me olleet suinkaan ainoat, jotka näkivät koko Pahian parissa tunnissa. Paluumatkalla meidän istumapaikat olivat paljon mukavammat ja pääsimme veneen keskikohtaan invapaikoille istumaan. Sieltä näki maisemia ja sai raitista ilmaa, vaikka riskinä oli varpaiden kastuminen loiskuvasta vedestä. Laivalla lounaan kautta hyttiin ja ihastelemaan uusia t-paitoja ja jääkaappimagneetteja. Minä urvahdin niin, että kun tyttö ja Paz lähtivät lätkimään ilmakiekkoa, nukahdin aivan täydellisen syvään uneen. Kun he reilua tuntia myöhemmin palasivat hyttiin ja herättivät mut, niin loppuilta meni aivan sumussa. Illallinen nassuun, salatupakat parvekkeella ja taju kankaalle toisen kerran. Nyt edessä on paluu Australiaan, kaksi päivää silkkaa merta ja lauantaiaamuksi Sydneyn satamaan.