Risteilypäivä 6/11

Risteilyn kuudes päivä on alkamassa. Nyt kestää muuten kirjoittaa aamulla parvekkeella, koska ollaan pohjoisemmassa (kaiken logiikan vastaista, mutta näemmä toimii tällä eteläisellä pallonpuoliskolla).

Eilinen meni – katastrofaalisesta alusta huolimatta – ihan ok. Iltaa kohti nappulan olo parani kohisten ja illallisella se jo suostui syömään pastaa. Toivottavasti tuo syömäinnostus jatkuu myös tänä aamuna, kunhan se saadaan kaiveltua tuolta peittojen alta ylös.

Me ei sitten noustu maissa siihen Duddeliduuhun (tai mikä sen kaupungin nimi nyt olikaan), mutta tänään on vahva aikomus päästä käymään myös ihan fyysisesti Uudessa Seelannissa ja jättää jalanjäljet siihen maaperään. Olemme hiljalleen kulkemassa kohti Akaroan kaupunkia/kylää eteläisen saaren itärannikolla. Viikonpäivä on sunnuntai, mutta varmaan he ovat innoissaan ja aktiivisina odottamassa risteilymatkustajia. Voi että kun näitä laivoja saataisiin käymään Suomessakin muissa kuin etelän isoissa kaupungeissa

 Emma morottamassa sky barin Asleytä

Tyttö ja isänsä kävivät illalla lätkimässä ilmakiekkoa. Se on heidän yhteinen harrastuksensa laivoilla. Tällä paatilla tuo kiekko on vain aika karusti hinnoiteltu, 2,5 dollaria per peli – tähän asti kallein ilmakiekko laivoilla. Paz oli ladannut etukäteen pelirahaa 50dollaria ja on jo tähän mennessä ladannut pariin eri otteeseen lisää. Kyllä tyttö haluaa muitakin nappuloiden pelejä kokeilla ja meillä on huoneessa jo kaksi minikumiankkaa voittoina. Toinen on tummanahkainen gansta-ankka ja toinen koppalakkipäinen (Duck of Finland) ilmeisesti poliisiankka.

Ehtoolla käytiin vielä katsomassa laivan toista musikaaliesitystä. Tämä ei sytyttänyt ketään meistä suurempaan kipinään ja poistuttiin sieltä ennen esityksen loppumista hissiruuhkan välttämiseksi.

Minut on yllättänyt se, kuinka vähän tällä risteilyllä on itämaiden ihmisiä. Suurin osa matkustajista on brittejä tai jenkkejä, vain pari japani-kiina-jokumuuitämää -akselin perhettä on eksynyt mukaan. Yhtään kertaa en ole suomea kuullut, joten saatetaan hyvinkn olla ainoa Suomi-sakki tällä laivalla. Downiaisia on muutama, mutta he ovat aikuisia. Paz oli päässyt juttelemaan yhden D:n äidin kanssa hississä, mutta minä olen lähinnä moikkaillut ja juossut tytön perässä ohi heistä. Nappula rakastaa laivalla juoksemista, varmaankin siksi että se on kielletty. Kaiteet ovat korkeita ja lattiat karheita, joten mitään vaaraa siinä ei ole kuin kaatuminen ja polven loukkaaminen, mutta varalta kaikki kiva pitää kieltää. Yllättävän hyvin on ruokakin maistunut, ei olla ravintolakokeiluissa päästy vielä buffettia pidemmälle, vaikkka Paz haaveileekin noista erikoisravintoloista. Buffetissa on joka illallisella eri teema ja ainakin sen sata ruokalajia, joista valita mieleisensä joten heidän keittokirjansa on paljon paksumpi kuin minun arkisin käyttämä makaronilaatikko-nakkikeitto-kinkkukiusaus-jokuepämääräinensekoitus -menuvaihtoehdot.

Radiance of the seas on rakennettu Saksassa 2001 ja korkea ikä alkaa näkymään joka puolella. Onneksi kylpyhuoneissa on käsisuihkut, ihan niin ämerikkäläisiä ei olla, että pelkkä truutta katossa olisi suihkuksi laskettavissa. Laiva on jo aika nuhjuinen, mutta tämän ehdoton hyvä puoli on pieni koko. Koska sakkia ei mahdu paljoa kerralla, jonojakaan ei pääse paljon muodostumaan. Henkilökunta on RCC:n tyyliin pitkälti Indonesiasta ja Thaimaasta. Mitään uusia innovatiivisia keksintöjä ei tähän laivaan ole tuhlattu, vaan homma pyörii manuaalisesti. Ja hyvä niin, kovin iso kasvojenkohotus tämän ikäiseen paattiin tuskin kannattaa. Ja ihan hyvin tämä asiansa ajaa, hanoista tulee vettä ja pistorasioista sähköä eikä missään tuoksu homeelta.

Minä voisin tottua tähän aamuisin parvekkeella istumiseen ja kirjoittamiseen, eikä tekisi edes tiukkaa. Aaltojen ääni, vaalean vihreä vesi vieressä, dieseleiden tasainen hurina ja kaunis maisema edessä – kyllä se aina töiden kiireisen hälinän voittaa.