Ehdonalaiseen

Hallelujaaaaaa!

Me päästiin pois laivasta! Eikä edes maa keinunut jalkojen alla, vaan kaikki oli tukevaa ja mukavaa =)

Olin ennen tätä reissua tilannut valuuttaa muutaman sadan Uuden Seelannin dollarin edestä. Tavoitteena kuiten oli päästä neljään satamaan törsäämään niitä rahoja. Tähän aamuun mennessä olimme ohittaneet kaksi satamaa käymättä maissa ja – sehän on aikuismaista ja vastuullista – rahat polttelivat taskuissa.

Aamupalan aikaan ilma oli kirkas ja aurinkoinen. Laiva lipui hitaasti Aucklandin satamaan, josta oli vain lyhyt kävelymatka kaupungin keskustan ostosmahdollisuuksiin. Nappula nukkui yönsä hyvin ja yskimättä, mutta isänsä kuorsaus sai minut heräämään klo kahden aikaan ja sen jälkeen ei uni enää tullutkaan. Mitäs tuosta, onhan tässä ennenkin valvottu öitä. Enemmän nuo uniongelmat ovat minulle sääntö kuin poikkeus.

Kun aamu sarasti ja loput perheestä heräsi, läksimme aamupalalle. Tytölle ei oikein maistunut ruoka ja hänen olemus oli muutenkin aika nuupahtanut. Buranaa (lasten, maistuu pahalle ja tökkii suussa) ja nenäsumutteen kanssa kuitenkin uskaltauiduimme Aucklandiin. Otimme heti tuosta laivaterminaalista liput hop on hop off -bussiin, joka kyyditsi meidät Aucklandin museolle. Siellä hetken aikaa kikkailtuamme ostimme sisäänpääsyliput ja lähdimme tutustumaan Uuden Seelannin sotahistoriaan. Nämä on näemmä sotineet brittien rinnalla Ensimmäisessä ja Toisessa Maailmansodassa sekä pistäytyneet Aasiassa ja Afrikassa aseet tanassa. Isoimman vaikutuksen teki kuitenkin se osa marmoriseinää, jossa ei ollut nimiä – vain toivomus, ettei niille laatoille enää koskaan tarvitse kaivertaa kenenkään sodassa kaatuneiden nimiä. Museo oli monipuolinen ja mukava, mutta koska nappulan yskä alkoi kuulostamaan niin syvältä tulevalta, kävimme ostamassa myymälän tyhjäksi matkamuistoista ja jäimme vaanimaan seuraavaa turistibussia kaupungin keskustaan.

Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme rynnimään oikeaan bussiin ja saimme vihoviimeiset istuinpaikat. Siinä ähötettiin kolmestaan kahden istuttavassa penkissä ja tyttösellä alkoi olemaan silmin nähden huonon olo yskänsä kanssa. Seuraavalla pysäkillä pois ja lähimpään apteekkiin. Sieltä rooibos-johdannaista yskänlääkettä ihan kadulla nautittavaksi ja katselemaan Aucklandin katuja. Puolipilvinen sää muuttui samalla tihkusateiseksi, mutta katujen jalankulkijoiden osuus on täällä kuitenkin katettu suurimmaksi osaksi, joten pahasti emme kastuneet. Kultaiset kaaret tarjosivat hyvän lounaspaikan ja siinä sivussa tyhjensimme pari matkamuistomyymälää.

Kuten kaikkialla muuallakin, lämmin aika on aina paras aika tehdä katuremontteja. Niin myös täällä. Laivaterminaalilta johtava pääkatu on remontissa, koska siihen rakennetaan ratikkakiskoja – ja näkymä on aika paljon Tamperetta muistuttava. Muuten Aucklandista jäi hyvä kuva, jos kylä on uskallettu rakentaa kahdeksan tulivuoren keskelle, eihän siellä voi asua kuin rentoa sakkia. Kerjäläisten ja kodittomien määrä kyllä yllätti, heitä oli lähes jokaisella kadunpätkällä ja osalla oli ihan ”koti” rakennettu ravintoloiden ikkunoiden eteen tai porttikongeihin. Muihin, kauppoihin kuin matkamuistomyymälöihin ja siihen yhteen apteekkiin, emme tutustuneet tänään. Palasimme aika varhaisessa vaiheessa laivalle syöttämään tytölle lisää buranaa ja nenäsumutetta (ja niiden vaatimana tikkarin). Nyt iltaa kohden nappulan olo ja vireystila on parantuneet aivan älyttömästi ja illallisen jälkeen hän lähti isänsä kanssa pelaamaan taas ilmakiekkoa.

Huomenna pitäisi vielä olla stoppi ihan pohjoisen saaren kärjessä. Kapteeni tosin kuulutti illallisen aikaan, että edessä on taas navakoita tuulia, joten suunnitelmat voi vielä muuttua (ja minulle jäädä monta käyttämätöntä Uuden Seelannin dollaria kukkaroon). Mutta on tämä siistiä! Olen aina tuosta tytön nykyisestä iästä alkaen halunnut ja unelmoinut päästä käymään täällä, ihan toisella puolella maapalloa ja nyt – nelivitosena – pääsin tänne. Hymyilen koko ajan kuin heikkopäinen, Uudessa Seelannissa, kaikista maailman ihmisistä juuri minä ja juuri nyt!