Peitetehtävissä

On ihan normaalia (minulle) herätä lomalla aamulla ennen neljää ihan virkkuna. Varsinkin jos on mennyt nukkumaan jo yhdeksältä. Männä yö meni ihan plörinäksi. Laiva keinui enemmän kuin ennen, yhdentoista aikaan seinänaapurit tulivat omaan lokeroonsa huutamaan ja möykkäämään ja samaan aikaan tyttö heräsi siihen meteliin. Kun tyttö saatiin rauhoittumaan, alkoi miehen puolelta kuulumaan niin jykevä kuorsaus, että siinä metelissä ei nukkuneet ne naapuritkaan. Ja aina kun silmäni ummistin, näin painajaisia. Puoli neljältä annoin periksi, nyt on ihan hyvä aika aloittaa aamu. Onneksi tässä hytissä on väliverho, jotta saan vähän toiselle puolelle valoa ja tyttö & kuorsauskeisari voivat levätä rauhassa tuossa toisella puolella pimeässä.

Eilinen päivä totteli edellisten kaavaa. Lepoa, ilmakiekkoa ja ruokaa. Nyt, kun olemme jo Uuden Seelannin rannikolla, laiva ajeli pariin vuonoon Fiordlandin kansallispuistossa. Päivä oli pilvinen, mutta sadetta ei onneksi tullut taivaalta nimeksikään, joten kuvaamaan pääsi. Nyt laiva on hiljalleen lipumassa Dunedin-nimiseen kaupunkiin ja tänään meidän pitäisi päästä jopa ulos paatista! Jännä nähdä, kuinka paljon maa keinuu kävellessä.

Ja sitten uusittiin suunnitelmat. Kuuden aikaan tyttö heräsi yskimään, veti räkää kurkkuunsa ja oksensi keskelle isoa sänkyä. Hip-hemmetin-hurraa vaan. Sitten se yrjösi uudestaan, välissä ryynättiin vessassa ja välissä sängyssä (koska vessaan menoa pitää vastustella) ja tässäpä se päivän suunnitelmat sitten olikin. Voi hevosen pimpero. Mikä se olisi tammikuun risteily ilman noroa? Nyt vain toivon, rukoilen ja hiljaa mielessäni pyydän, että me päästään tästä ohi ilman karanteenia ja ettei olle tartutettu sitä muihin matkustajiin? Olen kyllä nappulan sydänhommien takia joutunut opettelemaan tuon ylihygienisen elämän. Meillehän ei sydänleikkausten aikaan saanut tulla yhtään ylimääräistä pöpöä sekoittamaan leikkauskuvioita ja se linja pidettiin tiukasti. Nyt männä vuosina elämä on tietysti käynyt paljon helpommaksi, kun akuuttia vaaraa ei enää ole, ja tavat ovat päässeet rapistumaan. Mutta opitaanhan tästäkin. Ja tyttö on nyt niin paljon isompi ja ketterämpi mm. kaivelemaan edellisten asiakkaiden purukumeja ravintolapöytien alta. Kuinka moni muu äiti voi sanoa melkein 9v lapselleen Dubain lentokentällä, että: ”älä nuole taksin renkaita” - asia joka nyt jo vähän hymyilyttää, sillä hetkellä ei laisinkaan.

Mummolle soittaessa tietysti vähän väritin totuutta ja sanoin, että kaikki on kunnossa ja hyvin. Jos se tietäisi tästä viimeisestä käänteestä niin turhaanhan se vain huolehtisi ja jättäisi yöunet väliin. Tässä on nyt ihan tarpeeksi porukkaa valvonut tämän taudin kanssa, enempää ei tarvita. Ja varsinkin kun mummokaan ei ole erikoistunut energiahoitojen antamiseen etänä (ei sillä, en minä usko niihinkään).

Eli tässä sitä istutaan. Dundediin satamassa ja tuijotellaan, kun porukka poistuu laivasta iloisina kohti uusia seikkailuja. On tämä kanssa yksi työmaa, ei tälle kohtalolle voi kuin nauraa ja ehkä laittaa lotto vetämään – salama on osunut meihin jo kahdesti.

***

Pikakelaus iltapäivään

Me ei ehkä jääty kiinni. Vahva ehkä. Hyvä puoli on, ettei nappula ole yrjönnyt enää aamun jälkeen kertaakaan. Sen verran aikaa luikittiin pois huoneesta, että siivooja kävi – ja ilmeisesti kertoi eteenpäin meistä näille mustapukuisille virkailijoille – vaihtamassa vuodevaatteet ja pyyhkee vähemmän yrjöttyihin. Aamiaisen jätin suosiolla välistä ja lounaalla käymme vuorovedoin, eli Paz meni nyt ja minä menen sitten kun hän on tullut takaisin. Nappula ei vielä halua lähteä syömään, koska hän pelkää pahan olon palaavan ja alkoi itkeä tihruttamaan kun ehdotin syömään lähtemistä.

Meillä on onneksi hytissä aamiaiselta salakuljetettua vesimelonia ja suklaadonitsi. Nyt tyttö vetää niitä iloisena ääntä kohti pöydän ääressä. Tuo homma tuli myös tarpeeseen, kun oveen äsken kolkutettiin ja mustapukuinen virkailijarouva tuli ”tarkistamaan parvekkeen oven kunnon” - ihan rutiinitsekkaus siis. Hänen käytöksestä paistoi läpi, että hän halusi tulla tarkistamaan meidän kunnon. No, mikäs tässä ollessa. Minä olin juuri kirjoittamassa sängyn päällä ja nappula iloisena kilkattajana syö vesimelonia ja selostaa ipadin valokuviensa sisältöä. Kerroin tytön juuri heränneen päiväuniltaan. Ehkä me pästiin tuo tarkastus läpi, ehkä ei – se nähdään tässä parin päivän sisällä. Mutta jännä juttu on, ettei naapureiden parvekkeiden ovien kuntoa kukaan tarkastanut, koska sitä samanlaista pauketta ei kuulu kummaltakaan puolelta. Huono puoli noissa nappulan vatsan sairastamisissa on, että tyttö ei uskalla syödä moneen päivään kunnolla. Vaikka oksennusvaihe ei kestä pitkään (ja nyt erityisen lyhyellä ajalla selvittiin) niin ruoka pelottaa ainakin viikon verran.

Huomenna ohjelmassa on eri satama, en muista sen nimeä tähän hätään. Mutta josko me uskaltauduttaisiin silloin jo maihin. Ettei menis koko homma ihan silkaksi risteilyksi ;)