Toinen ajopäivä

Alburyssa olisi helposti saanut aikaa kulumaan enemmän kuin yhden yönseudun. Illalla parvekkeella istuessa (lue: salatupakoimassa) yli 30 asteen lämmössä ja ilmalämpöpumpun lauhduttimen vielä pari astetta lämpimämmässä ilmavirrassa kuunneltiin yön ääniä. Lintuja, jotka kuulostivat ihan lampailta. Harakan näköisiltä lintuja, jotka lauloivat kauniisti ja lokkia muistuttavia tinttejä, joilla oli pitkä koukku nokka. Päivä päivältä harmittaa enemmän se, etten tunne täällä mitään lajia. Paitsi koalan ja kengurun – molemmista on jo varoitettu tienvarsimerkeillä mutta luonnossa niitä ei ole näkynyt.

Olihan se idyllinen kaupunki. Taloissa oli ihanat, koko talon ympäri kiertävät terassit ja niissä pitsikoristeita. Me olimme ilmeisesti uskonnollisessa osassa kaupunkia, koska joka korttelissa oli kirkko tai perhetyökeskus tai veteraanien kohtaamispaikka. Jos sama meno jatkuu ympäri kaupungin, niin tuolla täytyy asua todella, todella paljon avuntarvitsijoita tai paljon auttavaisia ihmisiä. Näimme myös sympaattisen, pienen paloaseman. Paikallinen palokunta näyttää – ainakin laitoksen koon perusteella – muodostuvan kahdesta ikämiesveljeksestä. Yritin aamulla kuvata sitä kännykällä, mutta meitä seurasi joku auto niin hanakasti, etten viitsinyt kaivaa kunnon kameraa esiin.

Koska aamupala koostui suklaamuffinista ja kahvista, lähdimme ajamaan aikaisin. Yhdeksän aikaan koko sakki oli autossa ja puhtaat vaatteet päällään. Kolme täyttä koneellista pyykkiä ja me ollaan taas aivan täydessä kuosissa. Valitettavasti vain loma ehtii loppua ennen kuin saadaan nuo kaikki sotkettua uudestaan. Blääh. Alburyyn kyllä voisi mennä uudestaan, sen verran kaunis kaupunki se oli. Ja siellä olisi ollut Target -myymälä, asia jota Paz kaipaa jenkeistä. Hotellihuoneessa oli sellainen insinöörin suunnittelukukkanen, että paremmasta ei väliä. Vedenkeitin-leivänpaahdin -yhdistelmä. Eipä olisi (kenelläkään täysjärkisellä) ikinä tullut mieleen yhdistää niitä kahta laitetta.

Heti Albublaablaan jälkeen etelään valuessa ilmassa alkoi näkymään savua ja autoon tunki eucalyptuksen tuoksu. Jossain lähistöllä paloi (myöhemmin tarkistin, että paloalueet olivat noin 50km:n päässä idässä olevassa luonnonpuistossa). Hetkeksi aikaa ilma kirkastui ennen kuin alkoi taas savustumaan. Nyt, kun tätä luontoa ja metsänpohjaa näkee ihan läheltä, niin noiden palojen leviäminen ei ihmetytä yhtään. Kaikkialla on rutikuivaa ja nämä puut pudottavat kaarnansa siihen puun juurelle kuivamaan. Ei ihme, että teiden varsilla varoitellaan heittämästä tupakan natsaa ulos auton ikkunasta ja joka puolella on varoituksia paloista.

Yhdistetty aamupala & lounas syötiin Euronin palvelualueella. Siellä oli samaan aikaan maantiepoliisien kokoontuminen ja tuntuihan turvalliselta jonottaa mäkkärille kun joka puolella oli virkapukuja. Samaisessa paikassa ostin tupakka-askin 44 dollaria 25röökin askista. Ihanan kallistsa. Jos alkuperäinen suunnitelma olisi pitänyt, niin tähän mennessä meidän olisi pitänyt olla savuttomia. No – tuli pari muuttujaa. Kahvilan pöydässä, kun odotimme tyttösen kanssa isäänsä vessasta, yksi rouva änkesi ihastelemaan nappulaa. Hän kertoi menettäneensä oman d-poikansa kun tämä oli 17v. Tyttö sai lämpimän halauksen ja toivotuksen mukavasta loman jatkosta.

Loppumatka meni vauhdilla. Yhden pysähdyksen taktiikalla meidän pysähdys osui vähän ennen Malbournea olleeseen Vietnamin sodan muistomerkillä – ensin tosin eksyttiin jonkun vanhainkodin pihalle. Muistomerkkinä oli vanha helikopteri ja panssarivaunu, eli samaa tasoa kuin Revonlahden Nesteellä. Me istuttiin tytön kanssa autossa kun isä kävi kuvaamassa yli 30 asteen helteessä niitä värkkejä.

Ihan kypsinä Melbourneen. Tämähän on iso kaupunki. Aivan hemmetin iso. Ja porukkaa on laidasta laitaan. Kohtalo on laittanut meidät moneen liemeen, ollaan oltu Lontoossa silloin kun miljoona ihmistä osoitti mieltään Brexitistä. Reykjavikissa paikallisen kulttuurin päivänä (ja samana päivänä siellä marssittiin myös pride). Paljon ei porukka eronnut islantilaisista pride-marssijoista tänään täällä, kun kylillä on jotkut kesäjuhlat. Meno oli kuin kotipuolessa, kun miehet minihameissa juoksivat pitkin poikin katuja. Mikäpä siinä, me ei olla tuomitsemassa ketään, meillä ei ole näes varaa tai tarvetta toisten elintapojen arvosteluun, Jokainen tulkoon hurskaaksi uskossaan.

Nälkä – tuo reissuväen ikuinen seuralainen ilmoitti olemassaolostaan ja siitä saatiin aikaan pikkuriikkinen kriisi. Kävimme kokeilemassa, olisiko meitä lähinnä oleva ravintola auki (the Deck restaurant, viereisen pilvenpiirtäjän yläkerroksissa.) Lähelle me päästiin pulittamalla pääsyliput näköalatorniin Eureka Skydeckiin – noin 300 metrin korkeudelle mutta ravintola on sunnuntaisin kiinni. No, tulipahan taas käytyä korkealla – asia jota minä en järin arvosta tämän järjettömän korkeanpaikankammoni kanssa. Mutta edelleen Burj Khalifan tornissa 585 metrin korkeudessa käyminen oli syvemmältä ahterista.

Sen jälkeen mikä tahansa kelpasi. Paitsi ettei kuitenkaan viereisen ostoskeskuksen food court muovilautasineen ja pahvisine colakuppeineen. Ehei. Me mentiin southern comfort -ravintolaan silmissä eteläisen USA:n lohturuoka, Näiden etelä on näemmä muualla kuin USA:ssa, tai sitten ruokakulttuuri on kokenut mullistuksen parin vuoden aikana. Tytölle alkupalaksi maissia (ei kelvannut, parmesan pilasi koko ruoan) ja nuudeleita (ei kelvannut, liikaa chiliä – jota ei ruoassa ollut, mutta kun ruokarasisti saa jotain päähänsä hän kyllä pitää sen linjan). Meille aikuisille popcorn-kanaa ja wagyu-lihaa, pääruoaksi naudanribsejä ja lammasta. Molemmilla tais jäädä jotain syömättä ennen kuin haimme viereisen ostoskeskuksen food courtista pastaa kotipakettiin ja palasimme hotellille illalliselle ja soittamaan mummolle whatsapp-puhelun.

Holiday Inn express on ihan normaali ketjuhotelli. Olen jossain vaiheessa päässyt kipuamaan tässä ihg:n systeemissä kulta-asiakkaaksi ja meitä lällätään ihan kaksin käsin näissä paikoissa. Huone on ihan ok kokoinen perushotellihuoneeksi, kaksi queen size -sänkyä ja lasiseinäinen suihkukoppi. Taistelimme aluksi aika tanakasti ilmastoinnin kanssa, mutta onneksi saimme sen ehtoon ratoksi toimimaan ja lämmön laskemaan alle ulkolämpötilan. Tälle illalle luvattu ukkosmyrsky ei osunut ainakaan tälle kulmalle kaupunkia ja hyvä niin. Huomenna odottaa uusi päivä ja uudet kujeet, mutta sitä ennen painan pääni ainakin pariksi tunniksi näihin pieluksiin ja nautin 130-senttisen nappulan vieressä lepäämisestä. Vielä hetken ajan saamme leikkiä normaaliperhettä, joka tekee juttuja yhdessä.