Chililatteee!

Loman viimeinen aamu alkoi aivan liian aikaisin – kuten tähän asti lähes jokainen aamu. Tämä on jännä, miten aikaero vaikuttaa meihin aikuisiin. Kotona minä olen aina se, joka nukkuu pisimpään ja menee yleensä heti tytön nukahtamisen jälkeen itsekin nukkumaan. Paz taas kukkuu hereillä ja herää yön aikana joka ainoaan liikahdukseen mitä teen. Hän myös yleensä arjessa herää ensimmäisenä, keittelee kaffet ja vasta sen jälkeen tulee herättelemään mua. Lomalla taas minä herään säädyttömän aikaisin ja Paz saattaa kuorsata edelleen sydämen täydeltä kun käytän puolen metrin päässä 200dB:n vedenkeitintä. Loma tekee ihmeitä.

Aamu oli ihan paska. Mulla oli kurkku kipeänä, silmätulehdus, nenä tukossa, korviin sattuu ja lihakset on murjotun oloiset. Nuo on vielä pieniä virheitä siihen, että näitä yskänpuuskia ei pysty hillitsemään mitenkään. Nappulalle Uudesta Seelannista ostettu rooibos-johdannainen yskänlääke on imetty viimeistä tippaa myöten ja ibumaxit alkaa olemaan hälyttävän vähänä. Nenäsumutetta onneksi vielä on, mutta ei sekään riitä ainoana lääkkeenä.

Mutta loma on aina lomaa. Aamupalan jälkeen läksimme pakkaamaan tavarat kasaan. Hotellihuoneessa ollut taskulamppu(?) jätettiin paikoilleen. Tuolla ilmeisesti on aika usein sähkökatkoja. Minun rinkka on noussut näillä reissuilla arvoon arvaamattomaan. Se on pelastanut meidät monesta harmista, kun minä voin ladata sen ääriään myöten täyteen, napata selkään ja lähteä lykkimään pyörätuolia kaksin käsin. Vaikka tuo ei ole mitenkään suurimmasta päästä, Haglöfs 65-litranen, mutta kyllä siihen yllättävän paljon saa vaatetta uppoamaan. Nyt se tais painaa liki 20kg kun se oli täynnä vaatetavaraa ja kenkiä. Mutta ei se paino tunnu pahalta, kun sen höskän saa säädettyä omien mittojen mukaan ja painon mahdollisimman lähelle selkää. 

Paluulennon oli määrä lähteä vasta viiden aikoihin illalla, joten meillä oli aikaa tehdä vielä vaikka ja mitä. Koska olimme olleet kertakaikkisen huonoja Australian kansantalouden tukemisessa, eli ostelemisessa, päätimme ajaa lentokentän lähistöllä olevaan DFO ostariin (Direct Factory Outlet) josko sieltä löytyisi vielä jotain pakko-tuoda-tuo-kotiin-tavaraa. Ei löytynyt, löytyi vessat. Ja kun tarpeeksi pitkään kierreltiin löytyi myös lounas. Kaikki alkoi olla rähjääntyneitä ja ryytyneitä reissaamiseen, eikä mun kurjaakin kurjempi olo ainakaan helpottanut tilannetta yhtään. Skechersin kaupasta haettiin muutamat kengät, koska hiihtelin kopiocrockseissani ja alkoi ihan himpun verran hävettämään ne (kiitos eilisen sateen ja yhden ainoan mukana kulkevan kävelykenkäparin) ja tyttö tarvii kesäksi uudet bling bling -lenkkarit. Onkohan Skechersit huomisen crocksit? Tavoite kuitenkin saavutettiin, koska Australian dollareita oli kukkarossa enää kymmenkunta, eli juuri sopivasti siihen että kotiin jää muutama kolikko matkamuistoksi. Näillä on muuten hassut setelit ja kolikot. Mitä isompi raha on arvoltaan, sitä pienempi se on kooltaan. Setelit taas on sellaisia rypistymättömiä, lähes kuin muovisia. Sitä se teettää pää alaspäin eläminen.

Kenkäkaupan ja syömisen jälkeen oli aivan sama lähteä ajamaan kentälle. Liikenne tällä perällä on aika kaoottista, autoja on paljon ja kaistat kapeita. Vasemmanpuoleinen liikenne tuo mausteensa ajamiseen. Ja ne perhanan tietyöt, niitä on kaikkialla sotkemassa ja aiheuttamassa ruuhkia. Poliiseja näkyy tien päällä paljon ja ajoimme ainakin kerran ihan vanhanaikaiseen tutkaan, onneksi sallittua nopeutta. Pääsimme kohtuudella vuokra-autojen palautushalliin ja siitä oli vain lyhyt hissimatka lähtöselvitykseen. Tietysti nämä puunhalaaja-piipertäjät ovat kieltäneet kaiken tupakoinnin lentokentällä ja saimme tampata tuhmurinurkalle pitkän matkan ennen kuin pääsimme tupruttelemaan Australian viimeiset tupakat.

 

Lähtöselvitys sujui ihan totutun kaavan mukaan. Tytön pyörätuoli olisi annettu meille mukaan lähtöportille asti, mutta koska meillä oli vain reilun puolentoista tunnin vaihtoaika Singaporessa, laitettiin se ruumaan. Sillä tavalla olisi kuitenkin vähän suurempi mahdollisuus saada se ehtimään seuraavaan koneeseen mukaan. Virkailijalla oli hieman ongelmia saada rullis mahtumaan meidän matkatavaroihin ja merkintä siitä, että me emme tarvitse avustajaa kentällä, vaan tarvittaessa kannamme itse kupeiden hedelmän jos hän heittäytyy hankalaksi.

Melbournen kentällä kävin ostamassa yhden kioskin tyhjäksi strepsilseistä ja kurkkupastilleista, mutta eihän nekään auta näihin hemmetin yskänpuuskiin. Mun piti pysähtyä aina muutaman askeleen välein tyhjentämään keuhkoja ja tiesin jo nyt, että kotimatkasta tulee pitkä. Ajateltiin säästää tuliaisröökien ostaminen Singaporen kentälle, meillä oli kuitenkin aikataulun mukaan vajaat pari tuntia aikaa ja Melbournen koneen pitäisi lähteä samasta terminaalista kuin Helsingin koneen. Ehdittäis siinä shoppailla vähän tuliaisia ja pakollisia ennen pitkää lentoa. Onneksi nenäliinoja kuitenkin oli tarpeeksi, kokonainen laatikollinen kleenexeja – tosinainen pakkaa käsimatkatavaroihin vain olennaisia asioita ;)

Melbourne-Singapore lento oli meidän ”lyhyt” lento, vain reilut seitsemän tuntia. Kone oli aivan hemmetin kylmä ja olin hypotermian partaalla suurimman osan lennosta. Vasta kun laskeuduimme, tuntia aiemmin otettu ibumax alkoi puremaan ja hiki lentämään. Singaporen lennot varmasti tuli ja lähti samasta terminaalista, mutta se oli parin kilometrin mittainen ja Mel-Sin lento oli laskeutunut vähän myöhässä. Me paineltiin kuin aropirut vessan kautta vuoron perään tupakkapaikalle ja portille. Koneeseen mennessä, siinä putkessa oli lämpökamera mittaamassa matkustajien lämpöä, mutta: a) joko se ei ollut päällä tai b) minä en aiheuttanut hälytystä koska pääsimme finnairin kyytiin. Menomatkalla nappulan lämpö mitattiin Hong Kongin kentällä ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa, hulluja nuo Kiinalaiset. Aikataulu oli tiukka ensimmäisen koneen myöhästymisen takia ja ne tuliaiset jäivät sitten ostamatta Singaporesta, no saahan röökiä kotoakin.

Finnairin kone oli myös jääkylmä. Onneksi elämäni valo oli varannut meille comfort-paikat, joten meillä oli vähän enemmän tilaa kuin turistiluokassa. Vedin heti firman sukat noiden aina yhtä ihanien lentosukkien päälle, laitoin kuulokkeet korville ja aloin kuuntelemaan äänikirjaa, yskimään ja niistämään. Tämä oli meidän rautaperselento – 12 tuntia ja 30 minuuttia. Ja pitkältä se tuntuikin, aivan uskomattoman pitkältä. Vuoron perään hikoilin ja palelin, yskin kipeää kurkkua entistä kipeämmäksi ja kirosin sitä päivää kun sain tämän pöpön. Välistä ajelehdin horteeseen, mutta suurimman osan ajasta kuuntelin Ilkka Remeksen ylösnousemus-kirjaa. Nuo äänikirjat on kyllä mahtava keksintö, niitä kuunnellessa voi puuhailla vaikka ja mitä, adhd-tyypeille juuri sopivaa hommaa. Paz-rievulla oli viihdekeskus jumissa. Yritin kyllä tarjota hänelle paikkaani, jossa se näyttö toimi, mutta hänkin alkoi kuuntelemaan omaa kirjaa. Tyttö nukkui onneksi pitkän yön koneessa, hyvähän se on olla noin pieni. Ja suloinen – nukkuessaan.

Koneet eivät jää taivaalle, joten parin vuoden kuluttua mekin laskeuduttiin aamuiseen Helsinkiin. Ensimmäisenä soitettiin mummokerhoon ja tilattiin meille noutaja Oulun kentälle muutaman tunnin kuluttua. Sitten hörpättiin aamukaffet ja linkattiin vielä viimeiseen koneeseen. Kleenexit loppuivat, mutta repun pohjalla oli muutama vähän käytetty, strepsilsit olivat polttaneet kielen ja kitalaen, ibumaxeja oli tasan yksi ja nenäsumutetta oli jäljellä ehkä yksi suihkaus. Mutta päästiin Ouluun ja ukkitaksiin. Kotona mittasin kuumeen, 38,5 – se selitti miksi lentokoneiden lämpötila tuntui vaihtelevan tunneittain. Se olinkin minä, kun kuumeilin ja ibuprofeiinin toimiessa hikoilin. Mutta nyt on lennetty 27 tuntia kuumeessa enkä suosittele ketään kokeilemaan.

Jälkeenpäin olen äärettömän kiitollinen, että kotiin paluu osui juuri tuohon päivään. Seuraavana päivänä ei Finskin koneeseen pääse kuumeisena, koska kaikki pelkää sitä kiinalaista kalavirusta. Tietysti ihan vähän pelottaa, mutta tuskin tämä sitä on. Nappula pääsi siirtämään kelloaan heti kotiin palattua, hän jaksoi hyvien lentounien jälkeen valvoa lähes koko päivän ja jo seuraavana aamuna pieni innokas tyttö lähti ekaluokalle takaisin. 

Australiaa ja Uutta Seelantia on nyt nähty. Ne oli aika jänniä, ja olisi ollut kiva tutkia paikkoja vielä paljon lisää. Parhaita juttuja oli Sydneyn Ovolo Woolloomooloo hotelli, se oli todella hyvä ja mukava. Tienviitat oli hassuja – Diddah Diddah road – ja maisemat makeita. Näiden englannista ei tahdo saada selvää, long black coffee lausutaan laaangg blaaak caffeee. Matka sinne ja takaisin on pirun pitkä mutta toistaiseksi taviksille mahdollinen. Pyörätuolin kanssa pääsi lähes joka paikkaan, vaikka kaupungit on vanhoja ja rakennettu ennen kuin esteettömyydestä tuli pakko. Tienvarsilla oli paljon levähdysalueita, mutta sellaiset jenkkien rest areat oli harvassa. Rahaa meni, pankkikortilla pystyi maksamaan kaikkialla ja lähimaksun ylärajaa ei ole. Käteisen käyttö on hankalaa, koska ollaan aivan liikaa totuttu euroihin.

Sydneyn ja Melbournen ohella olisi ollut kiva koluta noita pikkukaupunkeja, niistä yleensä jää parhaat muistot. Mutta nyt aikataulu oli tiukka. Ehkä joskus vielä pitää päästä tuolle kulmalle maailmaa. Uudesta Seelannista ei jäänyt samanlaista poltetta kuin Australiasta, mutta se on liene kiinni omasta päästä, koska nappula sairasti Uuden Seelannin puolella ja energia meni siihen, että pelkäsin koko ajan meidän kärähtävän yrjötaudista. Tämä homma on paketissa. Meillä asuvan nuoren naisen sanoin See you later – tai kuten nappula sen lausuu: chililatteeee!