Kaikki laivaan

Jokaisella risteilijällä tulee joka lomalla aika astua laivaan. Meillä se oli tänään.

Yön aikana lähtö alkoi tuntumaan aika epävarmalta, koska minä rälläsin wc:ssä koko yön. Aktiivisuusrannekkeen mukaan syvää unta tuli yhdeksän minuuttia ja kevyttä unta alle kolme tuntia. Se oli sitten ruokamyrkytys (toivottavasti) tai mieto vatsapöpö, koska aamuun mennessä tilanne oli tasaantunut eikä yöllä tarvinnut oksentaa kuin kerran. Mutta ehdin kyllä hyvin murehtimaan sen, että jos en pääse laivaan ja pitääko minun olla tenat pöksyissä ja suu ilmastointiteipillä suljettuna sisäänkirjautumisessa. Tämä risteily on maksettu jo ajat sitten, eikä meidän kortit olisi millään kestäneet yhdentoista ylimääräisen yön majoittumista Australiassa. Tietysti jos nyt satun tartuttamaan laivallisen ihmisiä, niin se varmaan on osoitus äärimmäisestä tehokkuudesta ja suomalaisesta osaamisesta. (Nyt minun täytyy luottaa siihen, että tämän laivan nettiyhteys ei jatkossakaan toimi ja vasta historiankirjat osoittavat minun syyllisyyteni jo toiseen pilalle menneeseen risteilyyn – paitsi että sille edelliselle, vuosi sitten olleelle risteilylle en sitä tautia vienyt mennessäni).

Kaihoisin mielin jätin aamulla hotellin taakseni. Eihän se mikään budjettimatkailijan majapaikka ollut, mutta aivan liian mukava paikka majoittua kaupungissa, jossa pitäisi nähdä muutakin kuin pelkät hotellihuoneen seinät. Taksimatka hotellista laivaterminaaliin maksoi 30 taalaa ja sen jälkeen laukut kannettiin itse lähtöselvitykseen. Jos mukana on sallittu viinipullo per aikuinen matkustaja, se pullo pitää olla käsimatkatavaroissa. Mutta jos olet ostanut itellesi kunnon virvoikepaketin, mitään viinipulloja ei tarvita. Ja vielä parempaa on se, että jos olet We Love Cruises Suomen kanta asiakkaita, huoneessa on valmiiksi kuohuviinipullo odottamassa. <3

Isojen laivojen lähtöön verrattuna tämä homma sujui jouhevasti. Porukkaa oli paljon vähemmän ja

jonot lyhyempiä. Sisäänkirjautumisen jälkeen kävimme näyttämässä passit rajatarkastajille, vahvistimme että meillä on Uuden Seelannin viisumit ja tallustelimme laivaan. Laivan buffet-ravintola oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta hetken odottamisen jälkeen saimme pöydän ja pääsimme syömään. Jopa minä uskalsin siinä vaiheessa laittaa ruokaa suuhuni pelkäämättä pikapalautusta. Laivan lähtöaikaan pidettiin pakollinen pelastautumisharjoitus, johon ei tarvinnut laittaa pelastusliivejä päälle. Parvekkeelta loikkaamisen sijasta hätätilassa meidän tulee laskeutua kolme kerrosta alemmas ja hengailla odotuspaikalla. Kuulostaa loogiselta.

Näin pienessä purkissa meren liikkeet tumtuvat ihan eri tavalla kuin isolla laivalla. Mutta kait tähän tottuu ajan kanssa. Mitään keikkumista ei tunnu, mutta sellainen pieni nykiminen tuntuu koko ajan. Ei kannata edes yrittää valehdella, etteikö tuo pieni liike vaikuttaisi minun olotilaan. Olen aina ollut aika herkkä vesillä keikkumiselle, eikä tämä paikka ole poikkeus. Mutta huonon olon iskiessä pitää vain istua alas ja etsiä jostain horisontti, jota tuijottaa. Tietysti – alkumatkasta kun olo on herkimmillään – pitää rajoittaa syömistä ja olla laittamatta päätä suden suuhun heti alkuunsa.

Meidän hytti on ihan ok. Sohva/lisävuode on sisäreunalla hyttiä ja parivuode ulkoreunalla. Parveke on ihan perusparveke kahdella tuolilla ja pöydällä ja wc:ssä on pieni suihku. Ihmeesti kyllä saimme tavarat matkalaukuista purettu a kaappiin ja laatikoihin. Nyt meillä on neljä tai viisi päivää aikaa hengailla ja odotella maiseman muuttuvan.

Avomerelle päästyämme laiva alkoi keikkumaan, vaikka meri ei ole mitenkään erityisen myrskyisä ja – no – vaikuttihan se. Laatta ei lennä, mutta tuntuu kurjalta. Ensimmäinen yö meni todella hyvin levon puolesta. Nappula asettui omalle sohvasta sijatulle vuoteelleen ja me saimme nukkua leveästi parisängyssä. Yhdeksältä nukkumaan ja kahdeksalta ylös – se on sitä lapsiperhelomailua parhaimmillaan.